Sairaalakäyntejä, verisiä ranteita
Itseinhoa, kurjuutta
Kylkiluut, solisluut
Liian lihava ollakseen laiha

Punnituksia, huolestuneita katseita
Oksentelua, lääkkeitä
Väsymistä, laihtumista
Liian lihava lopettaakseen

Ne rumat jäljet käsissäin
Kertovat kuinka vihasin itseäin
En ikinä antanut anteeksi virheitäni
En epäonneani enkä vihaani
Jokainen hymy sattui
Kipu oli ainoa tunne joka tuntui aidolta
Päivät olivat puuduttavaa suoriutumista
Minun piti todistaa itselleni, että olin vielä elossa
Tartuin pulloon, lääkkeisiin ja elämääni
Lääkepurkki tyhjeni nopeammin kuin viinapullo
Elämä huuhtoutui sen mukana kauas pois>

Lapsena suunnittelin elämäni
Piirsin kartan joka johtaisi minut aarteen luo
Olen puolessa välissä matkaa
Ja olen eksynyt
En taida löytää takaisin oikealle reitille
Taidan luovuttaa
En pärjää ilman tukea ja turvaa
Reitilläni ei ole valoa eikä ystäviä
Yritän selvitä yksin, tulla vahvaksi
Mutta tumma meri nielee minut
Ennen kuin ehdin huutaa apua

Ette kuulleet,

Pelkoa askeleissani,
vihaa peilikuvassani.

Ette nähneet,

Pääni sisällissotia,
nyrkkejä(nne) kasvoillani.

(Koska)

Ette halunneeet,

Kulissien rikkoutuvan,
naamioiden rakoilevan.

Suostuin täydelliseen perheeseen,
elävään valheeseen.

Muumiot naamioiden takana,
rauniot muistona elämästä.

Mustanpuhuvia valheita,
haaksirikkoutuneita sydämiä. >

- Puhuin tänään varjolleni.
- Niinkö? Mitä sinä sanoit hänelle?
- Sanoin, että minua häiritsee sillä hänen jalkansa ovat ohuemmat kuin minun.
- Sittenhän sinun täytyy asua pimeässä, et näe varjoasi silloin.
- Hyvä idea, muutan laatikkoon.

Skitsofrenia.
23:51:01.

Silloin sinä tiedät mitä on kuolema
sillä

olet käynyt tarpeeksi lähellä sitä
Anorexia.

Nyt olet käynyt liian lähellä kuolemaa
sillä

jopa varjosi on sinua paksumpi.

Kulta pieni

se ei riitä
että syö vain sanansa

Kun katson itseäni,
kun katson itseäni peilistä.
En näe totuutta. En näe lasiluurankoa,
jonka läheiseni näkevät.
Näen itsekurittoman läskin,
olen mieleni vanki.

Pesuhuoneen lattialla vaaka.
Samaan aikaan vihollinen ja
läheisin ystäväni.
Luvut ovat liian isoja kertaalleen.

Lähden juoksemaan.
Juoksen kauas ja kovaa.
Se sama tunne tulee taas, mutta jatkan.
Silmissäni sumenee ja pimenee.
Kaadun asfaltille, eikä kukaan huomaa.

Olen sairas, Jumala auta.

Älä päästä irti

kylmä käsi
vaalea iho
verisuonet kuultaa
lävitse

Ethän sinä päästä irti

takkuiset hiukset
törröttävät luut
karvoitusta niskassa

Ethän sinä päästäisi irti?

ravinto-aineliuosta
keinotekoisia
kaloreita

Ethän sinä luovuttaisi?

Anoreksiaa
Bulimiaa
Taistelua
Elämästä tai
Kuolemaa

Ethän antaisi minun kuolla?

Katsokaa nyt häntä.
Leikkelee lehdistä mallien kuvia,
kokoaa ne vihkoonsa, joka on jo täynnä.
Hän toivoo olevansa yhtä laiha, kaunis.
Hän toivoo olevansa anoreksian partaalla.

Katsokaa nyt häntä.
Makaa kylpyhuoneen lattialla,
tyhjentää mahaansa, joka on jo tyhjä.
Hän toivoo olevansa vielä laihempi, kauniimpi.
Hän on anoreksian partaalla.

Se on kuin piru ohimolla,
ilman enkelin neuvoja.
Se on kuin oikea ihminen,
ilman tuntevaa sydäntä.
Se on kuin elämän murhaaja,
ilman veristä puukkoa.

Se on ääni anoreksian.

Muotimaailman gurut,
ihmislihalla leikkien
suunnittelevat vaatteet
luurangoille.

Anoreksia
on ihmismielen riivaamisen tulos

Uusi muoti-ilmiö
on kuin yhteiskunnan ovela murha,
jossa heikoimmat
oksentavat elämänsä viemärijärjestelmään

Niin paljon kyyneleitä
yhden farkkukoon takia

Niin,
toiset meistä
eivät osallistu omaan salamurhaansa,
eivät lankea
itsetuhoiseen kannibalismiin
joiden kestomuotina
on roikottaa luiden päällä nahkaa>

Pahoinvoinnin
ihana mahti,
ulostuslääkeen
taianomainen ihanuus

ja hurmaava näläntunne.

Liikunnan mahtava voima,
katso, kuinka minä laihdun

kuihdun,
katoan,
kuolen.
Minun täytyy.

Aika loppuu,
ei ole voimia,
mutta läskiä on!

On pakko juosta
aikaa karkuun,
kunnes oksennan.

Tytöt tahtovat laihtua
olemattomiin,
he tahtovat olla
traagisesti yksin.

Silti he huutavat
"huomaa minut",
ja kaipaavat rakkautta
matoksi tikkujalkojen alle.

He voivat niitata
rohtuneet huulet kiinni,
mutta eivät pääse eroon
koko ruumiin täyttävästä kiusasta.

Kiljutaan vaikka silmillä,
huulet kun on kiinni,
lennetään kärpäsillä aurinkoon,
poltetaan pois turha rasva.

Lapsellinen lapsi on
nykyään harvinaisuus,
me viillellään ja ollaan
ihan sairaan aikuisia

Tai sitten ollaan vaan sairaita.

Meillä on kuolettavan kaunis anoreksia.

Turhamaisuus on ansa
Johon minäkin aikoinani lankesin
Kuvittelin olevani onnellinen
Laihana
Kauniina
Meikattuna nukkena

Mitä sain?

Anoreksian
Ja lähetteen mielisairaalaan

en uskalla päästää irti,
en otettani hellittää,
ehkä olisin onnellisempi,
mutta mitä jäljelle jää ?

jokainen päivä sumuksi haalistuu,
harmaudessa kuoleman käteen turvautuu,
välillä se polttaa,
välillä on kylmempää,
ei koskaan hyvä,
ei mitään menetettävää.

silti kuukausi toisen perään
syvemmälle uppoan,
luulen olevani pinnalla,
mutta tuo hirviö
luo vain kauniin harhan.

Vihaan itseäni
Elän minun elämääni
Väkisin laihdutan itseäni
että minussa olisi edes jotain ihailtavaa

Älä siis tule
määräilemään minua
Koska minua ei kiinosta
Laihdun kunnes kuihdun
Sammun olemattomiin

Lopeta peili
Älä huuda minua
Tiedän olevani lihava

Vaaka kiltti
Näytä vähän pienempää

Että voisin olla ylpeä itsestäni

Nälästä kalpeana
ahmin kokemuksia

anoreksiasta ylensyöntiin
kääpiön askeleilla

tutut sairaalan valkoiset seinät
pakottavat silmäni kyyneliin
tuttu häpeän tunne
kun tiedän että ne pakottivat minut syömään
tahdoin viiltää auki mahani
repiä jokaisen murusen jonka olin syönyt
toivon vain että voisin syömisen lopetettua
haihtua ilmaan niinkuin maalauksessa
kyynelten seassa purjehtivat silmäni
hamuilivat puukkoa
hyvästi julma elämä.

luurankoja toisensa perään
itseinho ajaa kuolemaan
peili vääristää
lihottaa

minä olen lihava
mutta silti minä kuihdun

kaikki sen näkevät
kukaan ei välitä

Älä päästä irti

kylmä käsi
vaalea iho
verisuonet kuultaa
lävitse

Ethän sinä päästä irti

takkuiset hiukset
törröttävät luut
karvoitusta niskassa

Ethän sinä päästäisi irti?

ravinto-aineliuosta
keinotekoisia
kaloreita

Ethän sinä luovuttaisi?

Anoreksiaa
Bulimiaa
Taistelua
Elämästä tai
Kuolemaa

Ethän antaisi minun kuolla?

Anoreksia.
Maistelen sanaa suussani ja kuin huomaamatta nielaisen sen.
Yritän oksentaa sen ulos - turhaan.
Yritän laihduttaa sen ulos - mutta turhaan.
Näen tuon kirotun aina itsessäni.

Vaikka mahani olisi tyhjä, niin että siellä olisi vain anoreksia, on vatsani silti kuin valtameri, jolla aallot lyövät ja pieksevät rantaa.

Olen uupunut työstä.
Olen väsynyt tarkkailemaan itseäni ja luomaan uusia, toinen toistaan tiukempia sääntöjä ja rangaistusmenetelmiä.
En ole koskaan tyytyväinen itseeni.
En koskaan näe työni tulosta, sillä anoreksia on vale, joka ei palkitse kantajaansa.
Se vain lupaa.

Anoreksia on loinen.
Se elää minun kauttani.
Hengittää ilmaa, jota minä hengitän.
Se syö minua, raastaa sisintäni valtavalla raastinraudalla saamatta koskaan tarpeeksi.

Anoreksia tahtoo minuksi minun paikalleni ja raivaa tietään kohti syvintä minääni kuin mielipuoli.
Sen aseet ovat pelko ja ahdistus.
Anoreksian ainoa tavoite on tuhota minut.

Toivon, että anoreksia on vain sairaus, jolle elimistöni löytää lopulta vasta-aineen.
Toivon, ettei silloin olisi jo liian myöhäistä.
Tahdon nähdä anoreksian kärsivän.
Tahdon sen saavan oikeudenmukaisen tuomion.
Tahdon nähdä sen kuolevan hitaasti, mutta varmasti.
Olkoon se varoituksena muille paholaisille, pysykööt minusta vastedes erossa.

Enää en niele purematta.

Pahoinvoinnin
ihana mahti,
ulostuslääkeen
taianomainen ihanuus

ja hurmaava näläntunne.

Liikunnan mahtava voima,
katso, kuinka minä laihdun

kuihdun,
katoan,
kuolen.
Minun täytyy.

Aika loppuu,
ei ole voimia,
mutta läskiä on!

On pakko juosta
aikaa karkuun,
kunnes oksennan.

Jokin tunkee
sisälmykseni mytyksi
ja minua oksettaa.

En haluaisi
mennä koulupsykologille,
mutta kai se on pakko.

Puhuminen vieraalle
ihmiselle pelottaa,
vaikka se auttaa.

Viime aikoina olen
yhä enemmän
kuunnellut kellon tikitystä öisin
osaamatta nukkua.
Selkäni takana sinä näet unia,
muistamatta niistä yhtäkään.
Aamulla minä olen väsynyt,
mutta ethän sinä sitä tiedä.

Vedän savua sisään, puhallan sen ulos.
Karistan, tupakka palaa, pudotan sen veteen.
Se kastuu ja lopulta uppoaa,
muiden tumppien sekaan.
Lyhyt tarina omasta elämästäni.
Menen sisään, minut puhalletaan ulos.
Minusta karistetaan palasia pois.
Palan vielä hetken, kunnes putoan.
Tulipesäni sammuu ja uppoan.
En pääse enää ylös, olen pohjalla.

Tahdon lyödä,
en sinua,
en ikinä
ihmistä.
Lyön seinää
tai pylvästä.
Tai miekkailen
tai voimaani mittailen
kanssa jonkun
kunnes murtuu
pato sisälläni
ja padon aukosta
valuu kaikki paha sisältäni pois.

Hymyilen täynnä tarmoa.

Vihaa, sitä olen täynnä
Raivo joka täyttää sisimpäni on tulta ja tappuraa
En haluaisi sitä irti päästää
sitä en voi tukahduttakaan

Antakaa mun olla ykseydessäni
Ilman puheita rikkovia,
ilman juoruja perättömiä

En haluaisi olla täällä
vaan olen kuitenkin

- Äiti kutsu meille sosiaaliviranomaiset ja se vei
mut tyttökotiin. Mun piti joka päivä pestä lattia
jota kukaan ei käyttäny. Se oli puhdas kun mä
aloin luututa. Mä luuttusin ja itkin. Sit mä
karkasin.

- Mutsille on ihan sama oonks mä onneton vai
onnellinen. Pääasia et se sais sanoa toisille
rouville: poikani on diblomi-insinööri, tyttäreni
lääketieteen kandidaatti.

Vuosikymmenet odotti sanoja
joita ei sanottu.
Hauta luotiin umpeen.

Itseään on turha lähteä pakoon,
se tulee mukana.
Hän luhistui
kun ei tajunnut
että itsensä kanssa on opittava elämään
kuin vaikean taudin.

Menee kuoreensa kuin taloon
ja vetää oven perässään
kiinni.

On monta näyttöä telepatiasta.
Miksi siis kukaan
ei kuule tätä ahdistusta
ja soita.

Mitä se auttaa ihmistä
vaikka hän kaiken maailman voittaisi
jos vahinko on sielussa
jo sitä ennen

Asua kuoleman kanssa
samaa taloa
ihan kuin lapsena
leikittiin kotia
ja mukaan piti ottaa
sellainenkin toveri
jota ei voinut sietää
tai jota pelkäsi

Nyt vain ei leikkiä
voi lopettaa
kun se lakkaa huvittamasta
ei voi kävellä
leikistä ulos
tai häätää pois sitä toista.

Leikki on leikittävä
loppuun
vaikka voittaja onkin
jo selvillä.
Eikä se ole
kumpikaan meistä.

Jos sinusta ei
kärsivän lohduttajaksi
varo sanomasta kenellekään:
älä itke
sillä mikä sinä olet
kieltämään ihmiseltä
luonnon ja elämän
omaa parantavaa lohtua:
itkun armoa.

Ranteesi kuolemanviivat
kämmenesi elämänviivaa vahvemmat:
yrität peitellä
sinipunertavia viiltojen arpia
muistoja siitä
kun jäit pimeään yöhön
johon ei kantanut ääntä
ei ojentunut kättä
ei pysähtynyt vierelle
kivunjakajaa

Takaisin elämään
vastentahtoisesti kutsuttuna
kuljet kätkien arpiasi
mielesi haavoja
pyytäen anteeksiantoa
elämältä
ihmisiltä
itseltäsi.

En voi seurata sinua
pimeään maahan
en osaa
en pysty
tähän rajalle jään
odotan kun palaat
kättäni ojennan
pimeän yli

Älä sano
että ymmärrät
ammattiauttaja.

Sinä sanot katsovasi päivittäin
kärsimystä silmästä silmään.
Mutta tiedätkö
mitä on kantaa
helvettiä sielussaan
ja ruumiissaan?
Tiedätkö
mitä on olla
työtön ja asunnoton,
alkoholisti
tai hoidossa mielisairaalassa?

Älä väitä ymmärtäväsi.
Riittää kun kuuntelet
olet lähellä -
läsnä.

Harvat osaavat sitäkään.

Kerran vieroivat minut
yksinäiseksi
sivussaseisojaksi.

Siksi joka päivä
opeteltava uudelleen
tietä ihmisen luo
ja joka kerran
matka yhtä pitkä
ja vaikea.

Mistä tämä mielen orpous
tämä perusvieraus -
ei poistu missään kodissa
seurassa
sylissä.
Tyly käsi
sormi uhitellen
koko ajan osoittamassa:
et kuulu tänne
et ole täältä -
Minne sitten? Mistä?

Kukaan ei kerro.

Muualta
ikävöin tänne.
Täältä muualle.
Ja siinä välillä -
en edes siinä
ole rauhassa.
Levollinen.

Ovi sulkeutui.
Lopullisesti.
Vedet silmissä
nyrkit verissä
sitä jyskytin
yötä päivää.
Yötä päivää.
Huomaamatta:
toinen takanani
selkoselällään
apposen auki
aurinkoon

mutta toinen
toinen -

Oikea sana
oikea teko
väärässä paikassa
väärään aikaan on väärä.
Ei riitä oikean ja väärän oppiminen.
On opittava vivahteet:
kuiskaamaan
kun huuto ei kuulu
vaikenemaan
kun sanat eivät auta.

On opittava
että hyväily tai vain hipaisu
voi sattua enemmän kuin lyönti.
On opittava
kysymään tunteilta
kun äly ja tieto
eivät puhu totta.

Oppiaineista vaikeimman-
elämisentaidon
opit vain elämällä
erehtymällä
etsimällä.

Elämä särki unesi
rikkoi laulusi
haavoittui, särkyi itse

Keräät sirpaleita
sormet verissä
mieli haavoilla
luodaksesi niistä
uuden unen
uuden laulun
uuden elämän
ehjän
säröä vailla
kirkkaan
kuin lapsuuden pyhäpäivä

Olen kulkenut pitkän matkan
mutta olen vasta tässä.
"Olet vasta tässä"
he sanovat.

Mutta kukaan ei kysy
kuinka kaukaa
olen tähän hetkeen tullut.

Ei niin onnetonta päivää
ettei pientä
ilonkyventä tarjoa:
Linnun helkähdyksen
kastepisaran
kuurankiteen
kimalluksen verran.

Ja taas jaksat -
etkö jaksakin?

Valoa kohti.
Valoon.
Mutta ensin pimeän läpi.
Ensin etsittävä
pimeälle nimeä,
ensin etsittävä
pimeästä ovi
itsensä kokoinen,
Mentävä läpi
pimeän puhki.
Yksin. Yksin,
itseään kysyen
pelkonsa nimeä kysyen.
Mentävä
pimeän taakse
kohti
Läpi.

Ja katso: Valkenee!
Ja katso:
Eräänä päivänä
kaikki valoa.

On se kumma
kun sitä ei osaa olla
onnellinen
vaikkei syytä
onnettomana oloon.
Vaikka aurinko yhä on
ja taivas -
ja maa kukkii
ja tuuli keinuu
pihapuussa

Itkevälle enkelille

Siipensä on helppo katkaista.
Värjätä kasvonsa ranteista virtaavalla verellä.
Nielaista tapletteja, sinetiksi viinaa.
Vain yksi hyppy korkealta kalliolta tyhjyyteen,
se riitää päätökseksi nuoren elämän.

Yrittäminen on joskus vaikeaa
kun kaikki on niin turhaa
eikä tunnelin päässä valoa näy.
Mutta älä enkeli itke,
älä saksin siipiäsi sohi.
Kyyneleet silmissä on vaikea nähdä
mihin osuu ja miten pahasti.

Irrota otteesi teräaseista,
pulloista,
ja kaikesta mikä satuttaa.
Käy makuulle kun on pimeää,
näe kauniita unia
niin jaksat aamulla paremmin.

Ehkei enkelinä ole aina helppoa olla maan päällä
kun kaikki tuutit hornan vaan sylkee nokeaan.
Mutta kyllä sitten joskus on helpompi nukahtaa
kun tietää ettei kerran turhaan
jatkanut lentoaan.

Joten älä enkeli itke,
sakset jätä pöytälaatikkoon.
Älä enkeli itke,
anna pullon olla.
Itseään ei tarvi hukuttaa
kun on vielä valoisa sydän
tässä pimeässä maailmassa.

Ei ole häirikköjä,
on vaan tyyppejä
joiden elämä on
rankempaa kuin toisten.

Missään ei oo mitään mulla,
kaikki meni, kaikki kuoli.
Talvikorpeen äänettömään pälyy päivä silmäpuoli,
metsä torkkuu totisena,
vanha honka vetää unta,
autiolle pihamaalle typyttelee lunta.
Katson ylös väsyneesti,
kaikki peittyy kartanolla,
hiipivässä hämärässä..
Mun on kummallinen olla.
Käyn kuin outo kotonani,
vapaanakin oon kuin vanki.
Hiljaa kasvaa kaiken ylle
unohduksen umpihanki.

Peilissä turvonneet kasvot,
silmät itkusta sumentuneet.
En se ole minä.
Minähän olen onnellinen
ja kaikki on hyvin.

Väsynyt ja yksin.
Väsynyt niin että mieltä särkee.
Kalliopaasia alas valuu sulanut lumi.
Sormet puuduksissa, polvet tärisevät.
Juuri nyt, nyt juuri et saa hellittää.

Toisten tiellä on lepopaikkoja päivänpaisteessa
he tapaavat toisensa siellä.
Mutta tämä on sinun tiesi
ja juuri nyt, nyt juuri et saa horjua.

Itke jos voit,
itke mutta älä valita.
Tie valitsi sinut -
ja sinun osasi on kiittää.

Pelko

Pelätä pihalle ilmestyvää poliisiautoa.
Pelätä nukahtamista yöllä.
Pelätä ettei nukahda.
Pelätä muistojen palaavan.
Pelätä nykyhetken karkaavan.
Pelätä puhelimen soivan suden hetkellä.
Pelätä salamointia.
Pelätä siivoojaa jolla on näppy poskessa.
Pelätä koiria joista luvattiin etteivät pure.
Pelätä levottomuutta.
Pelätä joutuvansa tunnistamaan ystävän ruumiin.
Pelätä rahojen loppuvan.
Pelätä että rahaa on liikaa.
Pelätä työhönotto haastatteluja.
Pelätä myöhästyvänsä tai saapuvansa ennen muita.
Pelätä että joutuisi elämään äitinsä kanssa
hänen vanhoilla päivillään
ja vanhana itsekin.
Pelätä sekaannuksia.
Pelätä tämän päivän päättyvän apeaan oloon.
Pelätä heräävänsä siihen että olet lähtenyt.
Pelätä ettei rakasta.
Pelätä ettei rakasta kyllin.
Pelätä että rakkauteni on lähimilleni kuolemaksi.
Pelätä kuolemaa.
Pelätä elävänsä liian pitkään.
Pelätä kuolemaa.
Sen jo sanoinkin.

Minä olen elänyt niin kauan suuren murheen sisässä,
hakannut ikkunoita ulos ja ymmärtänyt senkin
että murhe on maisema josta ei pääse ulos.
Kuolema on lukoton avain.
Lukottomia avaimia kädet täynnä.
Kuoleman jälkeen jäävät jäljelle elävien unet.

Ei ole kahta samaa syytä.
Mikään ei päde kahdesti.
Ja näillä eväillä me ryömimme maailman tunnelissa.
Niin paljon tuskaa väärien karttojen takia
ja hätää eksyneiden kasvoilla.
Mutta elämä ei opeta.
Ei ole mitään oppimista.

Yö.
Yritän nukkua pois tätä unta
josta en tiedä hyvä vai paha
mutta ahdistaa ja vielä aamullakin
vaikka en enää muista
mitä se oli
mitä tapahtuu
vai tapahtuiko mitään
mistä unesta heräsin
tähän ahdistukseen.
Yritän nukkua pois tätä unta.

Ei, en sano että ymmärrän
ja että kyllä se siitä.
Valehtelisin jos sanoisin.
Sinulle ja itselleni.
En tarjoa
tyhjän lohdutuksen katinkultaa
että aurinko nousee jokaisen yön jälkeen.
Ojennan käteni
saat valita tartutko siihen vai et.
Ymmärrän silti.

Moni ei kestä tulla autetuksi,
kun on jaloilleen päässyt,
on saatava purra,
edessä tai takana, miten vain.
Kai se on oidipaalinen välttämättömyys,
mutta kun se osuu kohdalle, se tekee kipeää.
Me olemme sairaskertomuksia kaikki.
On mentävä hyvin pitkään ja suureen yksinäisyyteen,
on todettava yhä ja yhä:
vasta kun on pettynyt ihmiseen pohjia myöten,
voi alkaa pitää ihmisestä.

Kuin aina ja kaikessa olisi ollut itse itsensä tiellä.
Nuoruus, jotain mikä käy yli sietokyvyn.

Kun tapaa katkeroituneen vanhuksen
joka näykkii kaikkia eikä hyväksy mitään,
tuntuu kuin elämälle olisi käynyt erehdys.
Miettii: Mitä tuolle on tehty tai tekemättä jätetty.
Olisi itkenyt enemmän, edes salaa,
ollut vähemmän sisukas, ainakin itsensä edessä
- helppo hintainen resepti.
Se vasta luontoa kysyy että hauras lujittuu vaan ei kovetu,
herkkyys käännetään voimaksi.

Neljä pitkää elettyä elämää
joutuneet toistensa huonetovereiksi.
Yksi kiroilee.
Toinen ojentaa kättä ja sanoo robottimaisesti:
"Päivää, päivää, päivää, päivää".
Kolmas tuijottaa.
Neljäs tietää ettei ole kuin toiset ja kärsii.
Miten niin kärsii?
Siistissä, hygieenisessä talossa,
hyvän arkkitehdin piirtämässä,
ympärillä terveellinen koivumetsä?
Eihän tässä muuta pyydetä
kuin että sopeutat elämäsi
eri lailla eläneitten,
eri olojen muovaamien elämään
lopuiksi lukuisiksi päiviksesi.

Joku luulee että itsetuhot vältetään niistä puhumalla.
Miten niin moni niin yksissä tuumin voi käsittää yhden niin väärin?

Lapsena mustalammas,
aikuisena syntipukki.
Kun on valmius syyllisyyteen,
säästyvät muut itsetutkiskelulta.
Omatunto: yleinen syyttäjä.
Opi puolustautumaan omaatuntoasi vastaan.
Autetun potku tulee aina.
Elämän pettämä nuolee ja puree.
Älä turkytä.
Älä loukkaa toisen henkistä ilmatilaa.

Kiven valkeat kasvot pimeästä,
kuun infrapunainen.
Joku perhonen vielä lepattamassa.
Osa mielisairasta hornankattilaa.
Mitä kukaan mahtaa millekään.
Suljen verhot.
Etteivät valkeat kasvot katsoisi pimeästä.

Lopussa ahdistus hellittää,
elämä pakottaa enää jäsenissä.
Henki mennyt kivun ulottumattomiin.

Sielu seisoo jyrkänteellä,
hievahtamatta
ettei putoaisi.
Mikä on tämä tunne?
Mielenkovettumatauti?

Painajainen:

Joku kolkuttaa,
avaan,
ovi työnnetään kiinni.
Jokin, hahmoton
pyrkii sisään.

En voi katsoa tätä,
otan oikeuden olla pieni ja surkea,
menen kyyryyn itseni sisään
monen verhon taakse.
Näin ei luonto voinut tarkoittaa,
joku käsitti väärin, ihminen,
tiede, joka tekee enemmän kuin voi.

Ehkä me olimme linnut
säädetyt lentämään aikansa
ja väsymään pois.
Ehkä niiden joiden siivissä ei ollut kantovoimaa
oli haettava seinä johon törmätä
ja pudota.
Syyttää ei voi lintua, ei seinää.
Vaikeinta on suostuminen.

Jotta tuntisi että joku välitti,
oli tahdottava tehdä pahaa itselle.
Jotta ei tekisi pahaa itselle,
oli mentävä suljetun oven taakse.
Olen nuori, pelkäät kompromisseja,
niihin et itseäsi menetä,
ei minä ole pintakuviossa,
siksi yhteys niin helposti katkeaa.
Lainaviitat voi pudottaa,
luoda nahkansa kuin matelija.

Joku nimi on kaikelle annettava,
sanovat sitä identiteettikriisiksi,
tahtovat antaa sinulle minän,
se onnistuu vain jos sitä itse haluat.
Ei ihmistä voi auttaa kukaan muu kuin se itse.
Synnyttäjän ja synnytettävän on oltava yksi,
kivestä mentävä läpi,
sitä ei käy kiertäminen.
Vaikka näkyväistä ei omista,
varakas se jolla on minuus.

Joskus tunnen itseni erilaiseksi
olen outo muiden keskuudessa,
he eivät ole minua lähellä,
sydämet ovat kaukana toisistaan.

Ei rakkaus minusta runoilijaa tehnyt,
niinkuin viisaat väittävät

Vaan erilainen nuoruus,
sivullisen osa,
mielen orpous.

On puhuttava ulos
elämisen kipu,
olemisen vaikeus -
oma ja muiden.

Kun kipu kaatuu ylitse
kuin syksyinen
rankkasade
lankeaa kuin yön varjo
sysipimeä.

Katso
kuka järkkyy
mielesi porteilla
Katso tarkkaan
kenelle avaat.

Ei täällä suruani kuunnella,
täällä on muita huolia.
Eikä täällä sointujasi soiteta,
täällä soi tuskan hymnit.

Tuskin täällä uskaltaa elää,
kun elämä polkee maahan.

Mitä sinäkin virnistelet,
näsäviisas kakara?
Mitä sinäkin ilveilet,
narri surkea?

Miksi tämä maa polkee minut alleen,
aika sulkee ikuisuuteen?
Ei täällä edes voisi elää,
ei sen enempää kuin pakko.

Kuka käskee hengittää?
Kuka käskee syödä?
Miksei kukaan, ei kukaan,
käske ikuiseen uneen?

Joskus tuntee olevansa niin onnellinen,
että ei keksi mitää syytä olla
surullinen.

Kuitenkin, kun taas on surullinen,
keksii miljoona syytä miksi voisi olla
onnellinen.

Mutta silti ei jaksa hymyillä.

Yhden yön painajainen,
on se vain, sanoo.

Tietämättä sen olevan,
enemmän, liikaa, jatkuvaa.

Kipua, ajatuksia, muistoja,
yksin pimeässä valvoen.

Pyörii, kierii, ähisee,
ei saavuta unen satamaa.

Toivoo vain, että vielä joskus,
pystyisi nukkumaan pimeässä.

On tehnyt miljoonia virheitä
ja katunut miljoonia tekojaan.

On hakannut päätän seinään,
kysynyt itseltään:
Miksi taas teki niin tai näin.

On hävennyt itseään satoja kertoja,
on lymyillyt peiton alla piilossa
useita päiviä.

Silti, vaikka välillä häpeää,
Vaikka välillä katuu.
Se kaikki vain opettaa,
uuteen huomiseen.

Ihmistä ja luontoa rakastan
Ihmisestä puhun.
Luonto puhuu puolestaan,
kivetkin huutavat.

Vain ihminen ei osaa
Vain ihminen näkee,
kuulee,
ymmärtää väärin.

Vaikenee väärin:
Nielee hädässään
oman tuskansa
mydän huudon.

Menehtyy kyyneleihinsä -
itkemättömiin.

Sairaalan ikkuna.
Ei puuta, ei oksaa.
Vain oksan varjo
liikahtaa joskus,
elää.

Toivo
kuin mahla
jäätyneissä silmuissa
talvipakkasten yli.